Tiedättekö sen fiiliksen, kun menneisyys tuntuu lähes unelta, eikä lähellekään siltä, että se olisi ollut joskus käsinkosketeltavaa todellisuutta? Yleensä tällainen fiilis yhdistetään aikalailla negatiiviseen, kuten omalla kohdallanikin. Varmasti ainakin ne ihmiset, joilla on ollut tavalla tai toisella rankkoja kokemuksia menneisyydessä, voivat tähän samaistua.
Tämä ei ihan kuulu blogini aihepiiriin, mutta koen kuitenkin jostakin syystä tarvetta kirjoittaa tästä. Muutaman päivän sisällä eteeni on tullut monta tarinaa, jotka ovat muistuttaneet omastani, siksi nämä ajatukset nousivat taas pintaan. Ehkä tästä pienestä pintaraapaisusta omaa menneisyyttäni voi olla jollekin apua oman elämänsä suhteen. Itselleni on terapeuttista kirjoittaa tästä.
 |
| Kaj Stenvallin Elämä kolhii - Rough life |
Lapsuus ja nuoruus kohdallani olivat hyvinkin onnellisia ja pumpulia, mutta nuorella aikuisiällä asiat muuttuivat yhden parisuhteen myötä. Nykyään, kun takana on jo vuosia turvallista ja tasaista elämää, näitä menneitä asioita on voinut käydä läpi. Vuosia kului, ettei niitä halunnut vatvoa, mutta mitä kauemmaksi nuo tapahtumat jäävät, sitä enemmän niitä pystyy käsittelemään, nyt "turvallisen välimatkan" päästä. Aikaa on kulunut tarpeeksi.
Aluksi kerroin tuossa "entisessä elämässäni" (kuten tuota kyseistä aikaa nykyään kutsun) kokemiani asioita lähimmille ystävilleni ja purin niitä heidän kanssaan. Oli helpottavaa saada kertoa kaikesta kokemastani ihmisille, jotka olivat olleet elämässäni myös tuolloin ja tiesivät valmiiksi melko paljon millaista se oli ollut. Tunsivat myös silloisen puolisoni. Vasta reilu vuosi sitten, noin 10 vuotta tapahtumien jälkeen, menin ammatti-ihmisen juttusille.
Kuten sanotaan, että totuus on tarua ihmeellisempää, niin sitä se monesti todellakin on. En usko, että monikaan uskoisi kaikkia tapahtumia todeksi, mihin olen tuossa "entisessä elämässäni" joutunut mukaan. Jos jotakin hyvää tuolta ajalta pitäisi sanoa, niin kokemuksia kertyi kyllä runsaasti ja maailmaakin näin, mutta se hinta, näin jälkikäteen ajateltuna, minkä siitä joutui maksamaan... On vaikeaa punnita jäikö kaikesta plussalle... Kliseisesti voi tosin todeta, etten olisi tämä ihminen, mikä olen nyt, ilman näitä kaikkia menneitä kokemuksia. Hyvin opettavaista aikaa. Ja kyllä, tässä kuuluu negatiivinen kaiku.
Vaikka narsismi on nykyään muotisana, voin sanoa eläneeni tuolloin "oppikirjaesimerkkinarsistin" kanssa. Teit niin tai näin, aina väärin päin. Vastapuoli sai kehitettyä konfliktin yksinään. Elämä oli hankalaa tasapainottelua helvetillisen raivoamisen sekä sitä seuranneiden erinäisten tapahtumien ja ns. normaalin rauhallisemman arjen kanssa. Ikinä ei voinut tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Välillä tapahtumat olivat niin absurdeja, etten varmaankaan koskaan voi käsittää mitä oikein tapahtui.
Eniten nykyään ihmettelen sitä, kuinka en itse tajunnut, miten kieroutunutta ja valheellista elämä oli tuolloin, oli ollut suhteen alusta asti. Rumasti sanottuna, olin kuin aivopesty mukaan. Siinä ei ollut mukana välittämistä, saati rakkautta. Kaikki tuntui silti täysin normaalilta ja ajattelin, että ilmeisesti muillakin elämä on samanlaista. En olisi voinut olla kauempana totuudesta. Olin USEITA kertoja yrittänyt räpiköidä irti tuosta suhteesta, mutta narsisti pitää otteessaan, jos ei muuten, niin uhkailemalla. Ja aloin myös itse uskoa siihen, etten selviäisi yksin, jos lähtisin. Minäkuvani oli myös nopeasti muuttunut toisenlaiseksi. Sokeasti uskoin kaiken negatiivisen, mitä toinen väitti minun olevan tai tehneen. Sain kuulla kunniani usein, milloin mistäkin. Nyt tuntuu täysin uskomattomalta, kuinka olin voinut ajatella olevani jotakin, jonka kuitenkin tiesin järjellä ajatellen olevan valhetta. Järki ei selitä sitä, miten taitava manipuloija voi muuttaa toisen ihmisen ajattelutavan, minäkuvan, asenteet, kaiken, ihan toiseksi, mitä se on joskus ollut.
Sen jälkeen, kun pääsin viimein irroittautumaan tuosta suhteesta, tuntui kuin joku olisi napsauttanut sormia ja herättänyt minut hypnoosista. Kaikki kirkastui, kun tajusin olevani sama ihminen, mikä olin ollut joskus ennen. Ahdistus hävisi ja elämänilo palasi. Vasta vuosien jälkeen painajaiset ja tapahtumat alkoivat kummitella. Ilmeisesti juurikin silloin, kun tajusin olevani tarpeeksi etäällä noista menneistä tapahtumista ja pystyväni turvallisesti olemaan oma itseni. Ihan kuin olisin antanut itselleni luvan käydä nyt kaikkia painajaismaisia tapahtumia läpi. Varmaankin ihminen toimii tällaisessa tapauksessa kuin esimerkiksi onnettomuuksissa; alkushokissa asiat hoituvat ja kipua ei tunnu, mutta kun se menee ohi ja defenssit häviävät, alkaa kipuilu ja todellisuus iskee vasten kasvoja.
Siitäkin huolimatta, että tuo mennyt todellisuus alkaa vihdoinkin noin pitkän ajan jälkeen iskeä tajuntaani, olen miettinyt, kuinka en edelleenkään osaa tuntea kauhua tai edes kylmiä väreitä pahimmista hetkistä. Niistä hetkistä, jolloin oma henki on ollut vaakalaudalla. Läheltä piti -tilanteita oli monia. Jostain syystä, noillakaan hetkillä, en tuntenut edes kovin voimakasta pelkoa, tai en muista tunteneeni. Liekö juuri se tarkoituksenmukaista, että aivot haluavat unohtaa moiset tunteet? En tiedä. Kyseiset tilanteet tuntuvat nykyisin kovin etäisiltä, kuin unelta. Ihan kuin katsoisi elokuvaa jonkun toisen elämästä.
Ulospäin tuollainen suhde voi näyttää melko normaalillekin, mutta usein moni läheinen huomaa, ettei kaikki ole ihan kuten pitäisi. Silti, tuskin kukaan ulkopuolinen sillä hetkellä pystyy täysin tajuamaan, mitä pinnan alla ja seinien sisäpuolella tapahtuu. Eivät tienneet minunkaan ystävät ihan kaikkea, ennen kuin jälkeenpäin kerroin. En kehdannut puhua noista tapahtumista kuin vasta sen jälkeen, kun pääsin tuosta kaikesta pois. Häpesin, koska luulin kaiken olevan pelkästään omaa syytäni ja se minulle myös hyvin selkeästi kotona kerrottiin –usein. Edelleenkään kaikista pahimmista asioista eivät tiedä muut kuin kourallinen ystäviäni ja nykyinen mieheni. Eivätkä varmasti muut tule koskaan tietämäänkään kaikkea.
Kuten meillä jokaisella, eletty elämä vaikuttaa ja on myös painolastina aina hamaan loppuun saakka. Tiedän, että tietyt asiat tulevat aina enemmän tai vähemmän vaikeuttamaan elämääni, mutta traumojen kanssa on vain opeteltava olemaan ja toivon mukaan saan niitä vähitellen käsiteltyä pois, ainakin osittain. Ainakin se opetus kaikella on ollut, että nyt osaa arvostaa ns. tavallista elämää. Monelle minut suurinpiirtein tuntevalle, tämä kaikki saattaa kuulostaa melko utopialle, koska en ole tuon oman "painolastini" antanut hirveästi näkyä ulospäin, enkä siitä kovin suurelle joukolle ihmisiä ole juurtajaksain kertonut. On myös erittäin paljon niitä ihmisiä, joilla tilanne on paljon, paljon huonompi. Oma tapaukseni on pisara meressä. Kaiken tapahtuneen seurauksena olen saanut ymmärrystä, että kaikki ei todellakaan ole pelkkää pintaa.
Väkisinkin tulee välillä mietittyä tuolla ihmisvilinässä, että millaisia kohtaloita muilla vastaantulevilla on, mitä heidän elämässään tapahtuu tai on tapahtunut? Onko pinnan alla jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä? Oman elämän kokemukset, niin hyvät kuin huonotkin, antavat pohjaa näille ajatuksille. Jollain tavalla on koomista, että tuon "entisen elämäni" jälkeen ajattelin, etteivät pienet vastoinkäymiset kaiken kokemani jälkeen tunnu enää miltään. Eivätkä ne tuntuneetkaan siinä vapaudenhuumassa hetkeen, mutta nyt vuosien jälkeen sietokyky esimerkiksi stressille on naurettavan matala. Pienikin asia ja stressikäyrä on tapissa. Olenkin päätellyt ja selittänyt asiaa itselleni sillä, että luultavasti olen kuluttanut tuon stressikapasiteetin huomaamatta loppuun silloin vuosien varrella. Ennen tuota suhdetta en paljon stressaillut mistään ja suhteen aikana ei ollut tilaa stressata tai kuluttaa voimavaroja sellaiseen, jotenkin elämä silloin oli vain tietynlaista henkistä "selviytymistaistelua". Ei voinut näyttää heikolta ja haavoittuvalta, oli pakko pysyä vahvana ja kasassa. Hienosti se kulissi pitikin silloin! Hymyilin vain ja olin reipas ulospäin, vaikka paskaa satoi vähän väliä niskaan.
Toivoisin niin kovasti, että ihmiset huomaisivat ajoissa, jos elävät epäterveessä suhteessa. Sellaisella suhteella voi olla kauaskantoisia vaikutuksia, mutta tiedän kokemuksesta, ettei alistettu ihminen ymmärrä, uskalla tai osaa tehdä asialle mitään, vaikka joku kertoisi hänelle suoraan asioiden tilan. Kaikki täytyy mennä kantapään kautta. Joillekin asia valkenee liian myöhään... Ikävä kyllä, sellaisetkin tarinat ovat hyvin yleisiä.
